Higgsin hiukkanen Poem by Jürgen Rooste

Rakkaus on kuin Higgsin hiukkanen.
Monet uskovat, että se on olemassa.
Jotkut väittävät nähneensä tai mitanneensa sen.
Sopii epäillä, että osa heistä valehtelee.
Ovat nähneet herratiesmitä.

Rakkaus on kuin Higgsin hiukkanen,
jonka pitäisi antaa elämän alkeishiukkasille
massa. Massa tai ainakin tarkoitus.
Mutta ei meidän onnistu löytää sitä,
täsmällisesti ja varmasti, osoittaa sitä sormella
itsemme ja jumalamme edessä ja sanoa: tuossa se nyt on
se Higgsin hiukkanen, siinä meillä
ainoa, ikuinen ja todellinen rakkaus.

Niin, sen hiukkasen kanssa on vähän kuin jumalan kanssa,
vähän kuin elämän itsensä kanssa - pitää uskoa lujasti,
niin se pysyy kasassa, silloin sillä on massa ja tarkoitus.

Jos ei usko, hajoaa kaikki ja katoaa
takaisin alkutilaan kuin lasten rakentama hiekkalinna
Stroomin rannassa. Kuin vanha tähti hajoaa sumuksi
avaruuden hyytävässä kylmässä.

Tietysti kaikki katoaa joka tapauksessa, taatusti.
Ei siitä mihinkään pääse, ja sen kortin nimi,
joka elämän synkästä pakasta nousee,
on Kuolema,
eikä se merkitse loppua vaan muutosta,
peruuttamatonta transformaatiota. Välttämätöntä,
muttei välttämättä helvetillistä.

Niin, Higgsin hiukkanen ja rakkaus ovat hiukan samankaltaisia,
aina on ihmisiä, jotka eivät niihin usko,
aina on mahdollisuus, että niitä ei löydetä, ei mitata,
mikä ei tee vähemmän oleviksi, jos me
tarvitsemme sitä oikein kovasti