[Kuulin hänen kuolemastaan, kun eräs nainen] Poem by Helena Sinervo

Kuulin hänen kuolemastaan, kun eräs nainen, kun eräs
avohoitopotilaan näköinen ruokkoamaton naikkonen
tuli nykimään hihasta yhdessä keskustan kahviloista.
Meinas latte lorahtaa väärään kurkkuun ja lorahtikin, yskin monta minuuttia.
He olivat olleet parhaat ystävät, mikä naikkosen kannalta
merkitsi valtavaa syyllisyyden taakkaa, ja aloin epäillä
että hän olisi halunnut vierittää kantamuksensa
juuri minun harteilleni, minähän olin sopiva sellaiseen,
minun lempeät spanielinsilmäni olivat kuin kaivo,
johon saattoi pudottaa mitä tahansa. Toistan: mitä tahansa.
Silkan herkkyyteni vuoksi ravistauduin irti ja lähdin harppomaan asemalle,
mikä ei ollut hyvä ratkaisu, koska siellä romanikerjäläiset
alkoivat roikkua hihoissani, vuoroin toisessa ja toisessa.
Mikä siinä on, että romaneja aina syrjitään, missä he sitten ovatkin
heitä syrjitään aina sen enempiä ajattelematta.
Tämän tosiseikan vuoksi en hennonut karistautua heistä eroon
vaan lähdin salaperäisessä seurueessa sataman konttialueelle,
jonne he olivat pystyttäneet siivottomat leirinsä.