Olli Heikkonen

Älä lausu minun nimeäni turhaan,
sillä minä tulen kun kutsut. Tulen metsien läpi,
sarveni raapivat sammalta ja kaarnaa,
minun hengitykseni salpaa lintujen laulun, nostaa ilmaan
märät lehdet ja maatuneet neulat.
Kohotan sieraimet tuuleen,
pihkat ja pihlajanmarjat, haistan ihmisten ikävän.
Miksi he minua kaipaavat, minun sarveni
ovat luiset ja tuovat vain kipua. Miksi he
vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien.
Minun sorkkani puhkovat asvaltin
ja silmäni imevät valon.
Älä kutsu minua
omenapuidesi katveeseen. Älä tule
minun metsäni pimeyteen.
Älä tule. Juurakot takertuvat jalkoihisi,
piikkipensaat repivät ihosi rikki.
...

Don't take my name in vain,
for I'll come when you call.
I come through forests,
scrape moss and bark with my antlers,
mute birdsong with my breath, blow
wet leaves and mouldered needles in the air.
I raise my nostrils to the wind,
the resins and rowan berries, I smell human longing.
Why do they long for me, my antlers
are bony and bring but pain. Why do they
build power lines, pave the forest path.
My hooves puncture the asphalt
and my eyes soak up the light.
Don't invite me
to the shade of your apple trees. Don't come
to the darkness of my forest.
Don't come. The roots will cling to your feet,
thorn bushes tear your skin.
...

Upota sormet minun turkkini pimeyteen,
sillä minä olen metsän kruunattu valo.
Minun kruununi on juurakko
joka imee voimaa raa'asta mullasta.
Minun hengitykseni
lävistää lintujen höyhenpeitteen
ja kuorruttaa saniaiset huurteella.
Minä olen erehtymätön koneisto,
tikittävä viestintuoja ja nuoren leimikon tuoksu.
Joka ikinen yö jätän sorkanjälkiä
puutarhasi kuohkeaan multaan.
Joka ikinen yö kasvaa hengityksen pilvi.
...

Sink your fingers into the darkness of my fur,
for I am the crowned light of the forest.
My crown are the roots
which draw strength from raw soil.
My breath
penetrates birds' plumage
and coats ferns with frost.
I am an infallible machine,
a ticking messenger and
the scent of a young forest marked for cutting.
Each night I leave hoof prints
in your garden's porous soil.
Each night the plume of breath keeps growing.
...

Kun uin lammen yli, kerään levää
sarvieni talikkoon. Nostan taivaalle
ulpukkatähdet, nostan kaislakuun
iloksi niille, jotka suru kuljetti näin
kaukaiseen kuusikkoon. Terveiset
terveille, pian tauti nakertaa teidänkin
maksaanne, haimaa, kivestä tai keuhkoa,
ratkoo kalvot ja nivelpussit.
Silloin kaislakuu pirskottaa valoa
teidänkin porstuaanne, sataa suomuja,
sitä yhtä ja samaa himmeää valoa
vuorokaudesta toiseen. Ei voi mitään,
ei kaadu koivunranka, kolmioksa,
se kuoleman toteemi, jonka
käsivarsille käpertyvät vanhukset
ja lapset kuin kuivat lehdet,
ei mitään voi, vaikka sarvieni
seitsenpiikki kolahtaa sen runkoa vasten.
Kuu kuivuu,
kaisla kaislalta se purkautuu tuuleen.
...

Sulkisit jo silmäsi.
Heidän valonsa on muita valoja kirkkaampaa.
Se pakottaa silmiä ja korventaa niskaa.
Se tulee puiden takaa, ihmisten valo,
ja saa minut säntäämään
pensaisiin ja pitkään heinään
metsän hyiseen ytimeen.

Että millaista on pudota suohon
suorin jaloin, sorkat kuin lyijypunnukset.

Ihokarvat työntyvät turpeeseen,
jokainen huokonen
rävähtää auki. Rävähtää auki

sillä mudan ja liejun syvyyksiin
on juurtunut pehmeä valo,
sinne on juurtunut
yksinkertainen valo.
...

Won't you close your eyes.
Their light is brighter than other lights.
It aches in the eyes and scorches the neck.
It comes from beyond the trees, human light,
and makes me race
to the shrubs and tall grass
to the icy core of the forest.

And what it is like to sink into the swamp
with straight legs, hooves like lead weights.

Hairs push into the turf,
every pore
bursts open. Bursts open

for in the depths of mud and sludge
a soft light has taken root,
a simple light
has taken root.
...

Älä hipaise, liekki polttaa sormenpäitä.
Työnnä tuleen koko kämmen,
työnnä turkkini viileyteen,
sillä minä tulen metsien ja soiden takaa.
Kerran keuhkoni täytti hyinen usva, lumikiteet raapivat sarvia.
Jääkentät liikahtivat. Puhuin ihmisen äänellä.
Kuinka korkeaa puhetta, kuinka matalaa. Ääneni kiiri
metsän läpi. Puut kohahtivat, ruohokenttä kutistui.
Tulin lähemmäs, ohitin ensimmäiset lähiöt,
ensimmäiset valaistut talot, joista jokin on sinun kotisi.
Älä hipaise,
kynsiisi jää jäätikön ääri.
...

Don't touch, the flame will burn the fingertips.
Thrust your whole palm into the fire,
thrust it into the cool of my fur,
for I come from beyond the forests and swamps.
Once my lungs were filled with ice-cold mist,
snow crystals scraped my antlers.
Ice fields shifted. I spoke with a human voice.
What fine words, what low lines. My voice resounded
through the forest. Trees stirred, the lawn shrank.
I came closer, past the first suburbs,
the first lit houses, your home somewhere among them.
Don't touch,
the glacier's edge will stick to your nails.
...

Minä tulen läpi tuiskun,
huudan kuin halla tai haitari.
Läpi viiden tuulen ja kinostuvan ajan
tulen virvatulta ajaen, tulen sieltä
missä liekki palaa, yötä päivää
kytevät suot, missä muta kuplii.
Kaipuu on täyttänyt keuhkojeni palkeet.
Minun huutoni
on muita huutoja kylmempi.
Se jäätää järvet ja kiristää kivet
rannoille kuin hampaat.
Se murskaa marjat ja kuorii pihlajat.
Se jähmettää metsän.
Vain lumi tupruaa, järven yllä
loputon lumi.
...

I come through the blizzard,
growl like the frost or an accordion.
Through five winds and snowdrifts of time
I come chasing will-o'-the-wisp, I come from
where the flame flickers, swamps smoulder
night and day, where mud bubbles.
Longing has filled the bellows of my lungs.
My cry is colder than other cries.
It freezes lakes and locks stones
on shores like teeth.
It crushes berries and peels the rowan trees.
It holds still the forest.
Just snow swirls, above the lake
ceaseless snow.
...

Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskunta. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa.
Irkutsk. Nivelet narisee, humahtaa päivät, arolla
lysähtää jurtta. Siellä on koti, Irkutsk,
vaunut kuin uloshengitettyä ilmaa.
Siellä hengityksen lämmössä
tiheän karvan alla.
...

Irsk. Noise above rail yard
like grinding teeth. I shrug,
the train switches tracks.
Car after car, day after day.
Thus your days are well-lit night.
The nights, grinding of teeth.
Irkutsk. Joints squeal, days swoosh past,
on the steppe a yurt collapses.
That's where home is, Irkutsk,
the train cars like exhaled air.
There, in the warmth of breathing
beneath dense fur.
...

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.
...

Kruunupää katselee maailmaa. Tämä oma
niityn takainen metsä, se voisi puuskahtaa,
kun savu nousee ja horisontti kalpenee.
Kruunupää kuulee kuinka kone jylisee,
rauta taipuu virtojen yli ja kolonnat
seuraavat toisiaan. Ei mikään pidättele:
Ob, Lena, Jenisei. Jää murtuu
kuin munan kuori. Routaan repeää valtatie.
Kruunupää katselee maailmaa, ravistaa
pikeä kyljistään. Ja Majesteetin luomien alla
kolonnat jatkavat kulkuaan.
...

The crowned head looks at the world. This forest,
behind the meadow, it's mine, he might say, snorting,
as the smoke rises and the horizon grows pale.
The crowned head hears the machine's thunder,
hears how steel bends across rivers and columns pass
one after another. Nothing can hold them back:
Ob, Lena, Yenisei. The ice breaks
like an eggshell. The frozen ground
splits open, becomes a highway. The crowned head
looks at the world, shrugs pitch off his flanks.
And under His Majesty's eyelids
the columns keep on coming.
...

Kumarra pihlajaa. Sen alle kasvot ylöspäin
veljesi on haudattu. Maan povessa luut
mustuvat, yrtit versovat nikamiin.
Kumarra pihlajaa, sen ihonkaltaista kuorta, oksan hankaan
ripustettua helminauhaa. Kumarra latvan liekkiä.
Juuret lävistävät veljesi rinnan.
Juuret lävistävät veljesi otsan.
Pihlaja on ääniä täynnä, jotka keväällä
puhkeavat lehdiksi.
...

Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula.
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsin, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu.
Ja kaukana täältä, kaukana vuorten takana,
jokainen sementtiin valettu
asunnonmuotoinen kolo,
jossa kardemumma tuoksuu, jossa vastapaahdettu kahvi,
jossa loisteputki sirisee, jossa solarium
antaa valon ja lämmön,
ja jokainen asukki, jokainen tärkättyjen kaulusten
pingoittama hymy
valmistautuu arkeen, tilintarkastuksiin, liikunnallisiin
iltapäiviin, pitkiin ja kosteisiin lounaisiin.
...

The sun rises, again and again, the sun of Yakutia,
that creaky, rusty globe.
And the ground shakes as the black gold, the green gold
is pumped out of it, as the sturgeon roe is canned
hand over fist, in three shifts
to feed the hungry mouth.
And far from here, far beyond the mountains
in every cast concrete apartment-shaped hole
where cardamom, where freshly ground coffee wafts,
where the fluorescent light buzzes,
where a solarium provides warmth and light,
every inhabitant, every smile stretched by starched collars
gets ready for the working day, audits, exercise
in the afternoon, long wet lunches.
...

Oi, Sputnik, rautatähti, soita vaan
iskelmää, paisko nuotteja eetteriin.
Anna viisareidesi hohtaa vuorten yllä, anna
keskiyön äänimerkin kuulua galaksien takaa,
vuosimiljoonien takaa, jolloin sade kulki
pitkin autiota ulappaa
ja höyryten kohosivat merestä tippukivet.
Anna kotiloiden huminan kertoa ajasta,
jolloin pilviverhot alkoivat repeillä,
molekyylit muodostaa ketjuja.
Ja äyriäiset nakersivat viestejä kivien pintaan.
Kerro miten simpukat kutoivat
panssaria ympärilleen, miten ne uursivat
kalliosta niin aivojen muotoisen.
Oi, Sputnik, rautatähti, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin.
Valaise kadut. Viitoita tiet.
Johdata merenkulkijat - niin kuin he olisivat
pulaan joutuneet - kohti sataman valokennoja,
joista mereen läikkyy hunajaa.
Johdata kiertävää tivolia, kun se matkaa
kaupungista toiseen maailmanpyörä kontteihin purettuna.
Ja johdata minut
sitä kärrynpyörien kovettamaa polkua,
jota tivolikin kulkee, ohi karusellieläinten,
ohi sateessa turvonneen tiikerin
popcornin ja hattaran tuoksuun.
...